Häpeä on lannistava seuralainen
Häpeä vaikuttaa valintoihimme, halusimme sitä tai emme. Jokainen meistä kokee jonkintasoista sisäistettyä häpeää, mutta kohteet vaihtelevat. Tässä tekstissä Annariina jakaa omaa häpeäkokemustaan, ja sen vaikutuksia omaan arkeensa. Millaisesta ilmiöstä on kyse, kun puhutaan häpeästä? Kuinka häpeästä voi päästä yli?
Mitä on häpeä?
Häpeä on yksi ihmisen perustunteista. Moni toissijainen, elämää rajoittavakin tunne, kuten arvottomuus, viallisuuden kokemus ja yletön syyllisyydentunto, juontavat juurensa kahlitsevasta häpeästä, joka taas syntyy yleensä elämän varhaisvuosina ja saa vahvistusta elämänkulun mittaan. Häpeän synty on sosiaalinen - eli se ei ole meissä annettuna tunneominaisuutena kuten pelko, ilo, suru tai viha - ja se syntyy vuorovaikutuksessa.
Häpeä alkaa rakentua jo varhaisessa vuorovaikutuksessa
Häpeän muovautumisen osaksi minuutta ja minän ydinkokemusta ratkaisevat tunnetaidot, eli ne taidot, millä tavalla normaalista häpeäntunteesta pääsee yli. Pähkinänkuoressa voisi siis sanoa, että mitä vaikeampaa lapsena on häpeäntunnetta itsessään ja toisaalta vanhemmilla suhteessa lapsiinsa käsitellä, enteilee se häpeän tunteen koettua syvyyttä myös myöhemmin elämässä. Lähimmillä hoitajillamme ja vanhemmillamme on häpeän tunteen pysyvyyteen valtava vaikutus - mutta muistaa pitää samalla, että vanhempiaan ei pidä liiaksi syyttää omista mahdollisista häpeän tunteistaan. He ovat itsekin osa ylisukupolvista häpeäketjua. Tunneilmaston ja tunnekasvatuksen luominen tapahtuu aina yksilön omien mahdollisuuksien rajoissa riippuen siitä, millaisen tunnekasvatuksen vanhempamme ovat omilta vanhemmiltaan saaneet.
Häpeän rajoittavasta voimasta on kuitenkin mahdollista päästä eroon. Keskeisintä on opetella tunnistamaan omat häpeätunteensa mutta myös "häpeänappulansa", eli ne tekijät, jotka aktivoivat omat häpeän tunteet pintaan.
Häpeä reaktioina
Häpeä ilmenee moninaisina reaktioina, ja tämän vuoksi häpeäseuralainen onkin joskus aika vaikea tunnistaa. Häpeä voi tuntua punastumisena, hikoiluna, änkyttämisenä, jännittyneisyytenä. Syke saattaa kohota ja itseä tekee mieli pienentää, painaa hartiat lysyyn. Häpeä aikaansaa meissä stressireaktion: haluamme paeta, piiloutua, jopa hyökätä. Toiset lamaantuvat häpeän tunteen edessä, kolmannet käyttävät kipeää ja muita satuttavaakin huumoria häpeän käsittelykeinona. Yhtä kaikki häpeän tunteen alaista käytöstään pystyy muokkaamaan vasta sitten, kun tiedostaa, mitä toimintoja häpeä itsessä aiheuttaa.
Häpeä ajoi minut suorittajaksi
Kasvoin perheessä, jossa arvostettiin sekä työntekoa että kouluttautumista. Olen saanut verenperintönäni paitsi kunnianhimon ja uteliaisuuden kaikkea uutta kohtaan, myös valitettavan vaivan eli häpeän joutilaisuudesta. Minusta tulikin sitten ymmärrettävästi, kun yhdistetään kotikasvatuksen tunneilmapiiri omiin luonteenpiirteisiini, melkoinen suorittaja, ja lopulta loppuunpalaja.
Olen tehnyt lukuisia tunteja, vuosia töitä sen eteen, ettei häpeä enää määritä elämääni. Ja silti se herää kurkistelemaan takapiruna jatkuvasti.
Häpeästä eroon pyrkiminen onkin elämän mittainen matka. Häpeästä ei pääse kokonaan koskaan irti, se ei lopu, vaan me tunnemme sitä aina. Kuitenkin se, millä tasolla häpeä vaikuttaa omaan elämään, on muokattavissa.
Työuupumuskierre loppui, kun aloitin yrittäjänä
Kyllä, näin se on kiteytettynä. Tarpeeksi monta työuupumusta kärsittyäni tajusin, että minun mentaliteetillani ei tehdä töitä perus kahdeksasta neljään -palkkatyössä. Minulle on ensisijaisen tärkeää se, että pystyn säätelemään työntekoni intensiteettiä itse.
Edelleen silti, joka kerta, kun puhun omanlaisen yrittäjyyteni rakentamisesta, sen vaihtelevuudesta, löysistä päivistä ja pötköttelystä, jota harrastan ihan joka päivä, koen pienen syyllisyyden ja häpeän pilkahduksen, jota vastaan minun tulee taistella. Se kertoo sisäistetystä uskomuksestani, että työtä pitäisi raataa tasaisen tappavaan tahtiin, vaikka suurin syyni yrittäjyyteen on ylipäätään ollut, että mun ei tarvitse tehdä enää niin.
Minun poskilleni nousee puna. Sykekin alkaa nousta. Minun tekee mieli mennä hiukan kyyryyn, ja kun avaan suuni, saatan änkyttää. Kehoni kertoo stressitilasta, ja mieleni ensireaktio on uskoa, että teen jotain väärää.
Se, millä tavalla minä sitten taistelen häpeäreaktioitani vastaan, on niistä ääneen puhuminen. Kun koen työarkeen liittyvää häpeäntunnetta esimerkiksi siitä, että en täytä kalenteriani pullolleen, pysähdyn häpeän tunteen äärelle. Kerron itselleni, mitä se kertoo minusta: minä uskon, että en ole riittävä, jos en tuota ja suorita. Sitten kerron itselleni, että tämä ei ole totta, erotan uskomukset faktoista. Meillä jokaisella on ihmisarvo ihan vaan sillä, että synnymme ihmisiksi tähän maailmaan. Sitä ei tarvitse ansaita, enkä minä tee mitään väärää. Annan itselleni luvan ottaa rennommin, ja ulotan sen toiminnoiksi arkeeni. Se näkyy paitsi kalenterini väljyydessä ja sinne kalenteroiduissa vapaa- ja etätyöpäivissä, myös esimerkiksi hinnoittelussani. Minulle on hyvinvointiteko, etten hinnoittele itseäni alakanttiin, jolloin joutuisin buukkaamaan kalenterin täyteen saadakseni yrittämisen kannattavaksi.
Ja niin. Silti se herää aina, kun "jään kiinni", itselleni tai muille, eli valintani tulevat huomatuiksi ja huomautetuiksi. Silloin minä nappaan kaavuksi kavunnutta häpeäseuralaista raiveleista ja ravistelen: siinä sinä olet, mutta älä yritä vaikuttaa tekemisiini. Ethän edes ole minulle kuuluvaa. Näin häpeäni tulee kohdatuksi, ja samalla minä itse saan huomata, että eihän se häpeäminen niin hirveää ollutkaan. Elämä jatkuu.
-Annariina
#häpeä #itsemyötätunto #yrittäjä #työuupumus #minäriitän #elämäjatkuu
Lähteenä käytettyä teosta Ben Malinen: Häpeän monet kasvot (Kirjapaja, Helsinki 2010)